Minna Tallberg Hevostenkoulutus kirjoittaa muutosvastarinnasta - asiasta, joka kiinnostaa kovasti minuukin - ja jota oon kokenut itsekkin ja tuun tietysti kokemaan vastakin.
Ja aloin taas miettiä, nyt tunteiden näkökulmasta. Rakkaus voi olla voimakas motivaattori ja häpeä saattaa lamaannuttaa.
Sillä varmasti rakastan hevostani, mutta mitä se käytännössä merkitsee? Hävettääkö minua olla väärässä tai mokailla.
70-luvulla hevonen teki työtä, sukkulamadot möngersivät lantalassa ja me pikkulapset "ratsastettiin" tukkireen kyydissä talvisessa metsässä.... Paljon oon noista viattomista päivistä muuttunut, sillä tietoa tulvii ja otan sitä vastaan edelleen.
Miten selviän kaikesta uudesta tiedosta, sehän usein (ei aina) kumoaa vanhan?
Omaan käyttäytymiseen kuuluu ainakin, että oon loputtoman utelias. Löytäminen on hieno elämys ja nautin sellaisesta ahaa-hetkestä. Ja sanon löytäminen, sillä hevosihmisenä kasvaminen ei tarkoita vain uutta tietoa, en tietenkään voi tietää (hevos)kaikesta kaikkea, ja ihan yleisesti tiedon löytäminen on innostavaa.
Mutta sen vanhan lujan tiedon/uskomuksen kumoutuminen, se kirpaisee.
Sillä silloin tunnen itseni hölmöksi ja tyhmäksi. Ennen se saattoi tuottaa myös häpeää, nyt osaan nauraa itselleni ja olla kuin kunnon urheilija konsanaan. Tein parhaani silloisella tiedolla ja taidolla, tähän se riitti. Piste. Omassa häpeässä märehtiminen ei vie eteenpäin eikä ainakaan paranna niiden rakkaiden hevosten oloa.
Mutta myönnän kyllä, että usein on harmittanut. Ehkä eniten, kun sain vasta nelikymppisenä kuulla centered riding ratsastuksesta ja klassisesta istunnasta. Silloin koin sellaisen kahden vuoden vi''''ksen. Höh!
Eikä ole montaa päivää, kun jouduin perääntymään suunnitelmastani pitää koko nykyinen hevosporukka yhdessä... Kaksi tammaa eivät vaan kertakaikkiaan lopettaneet toisensa mukilointia, joten. Nyt meil on taas kaksi ryhmää. Harmittaa, mutta elämä on laiffii.
Ja oon kyllä varma, että noita harmituksen hetkiä tulee jatkossakin. Tulen tekemään virheitä.
Nyt voin ajatella (hevosten oppimisesta jotain ymmärtävänä) sitä stressiympyrää.
Keskellä vihreällä alueella kaikki on turvassa ja tavallista, vasta käynti keltaisella tuottaa uutta tietoa ja toivottavasti myös oppimista. Keltaisella asiat kyseenalaistuvat. Stressikäyrä nousee. Miksi? Miten? En ymmärrä? Auttakaa!
Mutta mikä hienointa, vähitellen keltaiset asiat muuttuvat vihreiksi, opin. Mokailut vain kertovat senhetkisen ymmärryksen rajasta. Toisin sanoen kun ymmärrys kasvaa, maailma laajenee. Hevosen tavoin myös minä oon oppiva nisäkäs. JIHUUU!
Minust on rauhoittavaa ajatella, että jokaisella on oma matkansa ja omat haasteensa. Mitään absoluuttista totuutta tai tiedon täyttymystä ei ole olemassa. En ole yksin, hevoset vievät eteenpäin, tieto vie eteenpäin ja rakkaus se vasta motivoikin ja vie eteenpäin.
Asiat kertautuvat hauskasti, kun juuri tänä aamuna luin hesarista yhden määritelmän rakkaudesta:
"Rakkaus on itsensä, toisen, muiden ja maailman eläväksi tullutta ymmärtämistä. Rakkaus on moraalisesti velvoittavaa. Se on astumista ulos omasta itsestä, sitä että lakkaa pitämästä itseään elämänsä keskipisteenä." - Camilla Kronqvist
13.9.2024
Päivi
Comments