Tänään taisin ymmärtää vähän jotain Ainosta. Nyt ollaan työstetty rentoutumista, rauhoittumista ja mahdollisten traumojen esille tuomista Susan Fayn oppien mukaan.
Rentoutuminen sujuu aika hyvin ja myös irtoaminen.
Aiemmin nimittäin heppa ei tahtonut irrota minust ollenkaan, ja pidän sitä jonkinlaisena itseluottamuksen puuttumisena. Nyt oon tuntenut sellaista tunnetta ja ajatusta, jota itse tunnen vaikka yiquanin voimankoittoharjoituksessa. Energia virtaa, sormenpäät säkenöivät, ja olen siinä yhdessä mielikuvan kanssa, varmana ja rauhallisena. Ja jotain Ainoon on tarttunut, sillä nyt se haluaa hienosti tutkiskella kaikkea, maistella puiden lehtiä ja nakertaa ruohoa aidan alta. Olla omillaan.
Susanin täällä ollessa työstettiin myös Ainon kehoon tallentunutta traumaa.
Traumahan voi olla mitä vaan, isoa tai pientä, jotain kuitenkin jota heppa ei itse ole syystä tai toisesta ole saannut purettua. Toki se voi liittyä ihan minunkin läsnäoloon.
Yleisesti ottaen stressi kyllä purkautuu ajan kanssa, kun heppa elää toteuttaen lajinmukaista käytöstään.
Susan sai kuitenkin Ainosta ulos kaikenlaista, ainakin reaktiota tuli paljon.
Tänään sitten mentiin kentälle, joku oli tehnyt puomiharkkoja ja maassa oli kaksi puomia.
En piitannut niistä, sillä ajattelin, että eihän ne nyt meitä haittaa ollenkaan.
Mutta Ainopa oli eri mieltä. Irti päästyään (lasken aina hepan aluksi kentälle irti) se näki ne puomit ja lähti heti kävelemään niiden yli, samalla minuun vilkuillen.
Ollaan kyllä tehty Ainon kanssa puomiharkkaa, ja olen palkanut ja kehunut siitä paljon. Nyt olin kuitenkin ihan neutraali, ja odottelin vaan, mitä tuleman pitää.
Annoin Ainon puuhata omiaan, ja se lähti tutkiskelemaan myös aitaa ja ruohoa. Hyvä.
Jonkun ajan päästä laitoin "videon pyörimään". Aino tuli heti ja tuntui ihan tasaiselta. Teimme vähän rentoutumista ja välillä käveltiin yhdessä. Kunnes jotenkin ihan sattumalta tultiin niille puomeille. Aino pysähtyi ja odotti - varmaankin, että mä vihjaisisin tai patistaisin sitä yli. Olin edelleen ihan neutraali ja odotin Ainon reaktiota.
Se pysähtyi puomin eteen ja alkoi prosessoida. Pää painui, silmät olivat ummessa ja huulet väpättivät. Yritin mielessäni sanoa: "Kaikki hyvin, anna tulla vaan, rauhassa vaan, ei kiirettä".... Äkkiä tunsin voimakkaan surun tunteen ja mun täytyi itkeä vähän. Hetken päästä kaikki oli ohi ja Aino käveli tiehensä, ei kuitenkaan puomin yli....
Mitä tää nyt on? Voin vain ajatella, että ehkä hevonen on yrittänyt toteuttaa mun toiveita (ollut "kiltti tyttö"), enkä mä ole ymmärtänyt/osannut kuunnella sen toiveita. Kaksisuuntaisuus on kaikesta yrityksestä ja tiedostamisesta huolimatta jäänyt yhteen suuntaan. Huhhuh!
Kaikesta huolimatta olen niin kiitollinen tästä päivästä, ehkä nyt lopulta alan saada Ainon ajatuksesta selvää? Kiitos Susan Fay, kiitos Aino, kiitos elämä ❤
Päivi
lähetetty 31.8.2023
Susan Fayn sivu www.drsusanfay.com
Comments