Etsi

Luulo ei ole tiedon väärtti

Päivitetty: 26. elo 2018

Vanha sanonta, mutta totta kertakaikkiaan! Olen viime aikoina tavannut hauskoja ihmisiä (hevosineen). Toisia, jotka eivät tiedä vielä paljoakaan, ja ovat syli avoinna valmiina ahmimaan kaiken mahdollisen tiedon ja taidon. Sitten taas toisia, jotka jo tietävät paljon, ja ovat puoliksi sulkeneet korvansa uudelta. Ja monta siltä väliltä :) Kaikki he hevosineen ovat niin kiinnostavia! Ihana nähdä hevosikkoja, jotka ovat kuin luotuja toisilleen ja niitä, joissa opettaja on löytänyt oppilaansa. Kaikkihan me ollaan matkalla.


Ja juu, toki omatkaan eläimet, kuten ei emäntäkään, emme ole täydellisiä. Opittavaa riittää, eikä siinä tämän tädin elämä taida olla tarpeeksi. Hyväksyn tosiasian :)


Kun ajattelen omaa hevosuraani, joka siis alkoi 70-luvulla ratsastuskoulussa, aluksi en tietty osannut mitään. Mutta oppimisen, pärjäämisen ja edistymisen kautta aloin saada vähän luottamustehtäviä ja vastuuta. Sain oman hoitohevosen, sain taluttaa jonkun paremman ratsastajan hevosta, sain auttaa nuorempia satuloimaan. Hoitoheppani hirnui minulle, kun tulin talliin.


Aloin tietää asioita ja luottaa itseeni. Nuorena aikuisena sitten ostin ensimmäisen oman hevoseni Aniksen, joka oli tuolloin 6kk ikäinen varsa. Hullua, sanoivat monet, mutta näin jälkikäteen olen niin kiitollinen kaikille sattumille, ystäville ja omallle rahattomuudelle. Varsan opettaminen opetti minulle ihan valtavasti hevosista. Vaikka silloin en ymmärtänyt hevosen koko ajan oppivan tekemisistäni. Tein vain, kuten neuvottiin.


Jossain vaiheessa olin jo niin päissäni omasta osaamisesta, että aloin kouluttaa Aniksen toista varsaa itselleni. Ja siinähän se stoppi tuli vastaan, Varsa, joka reagoi isosti ja nopeasti, oli liian herkkä minulle. Olin tavannut opettajani, yhden taitekohtani. Ymmärsin, kuinka vähän osasin ja toisaalta tajusin, että minulla on kuitenkin mahdollisuus, voin oppia lisää.


Siitä alkoi nykyinen hevoselämäni, opinpolku, jolla ei ole loppua. Mikä sai minut vaikeuksista huolimatta jatkamaan? Varmasti rakkaus hevoseen ja häpeä viattoman eläimen edessä. Ja myös jonkunlainen minäitte asenne, kun olen jotain tyrinyt, korjaan sen myös itse. Mikä onni, että vastaan tuli myös sopivia, kannustavia ihmisiä ja opettajia!


Tällä elämänkokemuksella ihmettelen välillä suuresti ihmisten asenteita eläimiä kohtaan, (ja kyllä, minäkin olen tehnyt samaa). Miksi tehdä oletuksia? "Kyllähän sen tää pitää tietää", "Tää on nyt sellainen", "Tää ei sit ota suitsia". Miksi hevonen laitetaan arvailemaan, mitähän se ihminen mahtaa tarkoittaa? Ja sitten syytetään hevosta, jos kaikki ei sujukkaan... kun se on tollanen... Rakastetaan, mutta vain tavalla, joka ihmiselle sopii.


Luulo ei ole totisesti tiedon väärtti. Tämä on nähty monesti, kun "tämä nyt on sellainen", "ei se seiso paikallaan", "ei se anna laittaa suitsia" - hevosille on opetettu asioita. Nehän oppivat ihan siinä missä muutkin, ja kaikkien elämä, etenkin sen hevosen, helpottuu.


Heti, kun tehdään lokero, niin oletus alkaa ruokkia itse itseään. "Kiltteihin" hevosiin asennoidutaan eri lailla kuin "vaikeisiin". Niin monen monta kertaa olen Pietin (heinäkuussa meillä JEEE) demoissa (demo Loviisassa) nähnyt, kuinka hevonen tulee kuulluksi, sen tarpeet otetaan huomioon, ja tällä tavalla työskentelyn lähtökohdaksi tuleekin yhteistyö ja ymmärrys.


Mutta miksi me ihmiset ei sitten huomata mitään ajoissa? Täytyykö aina syntyä jokin ongelma, siis hevosen täytyy alkaa puolustautua niin isosti, että siitä tulee ihmiselle vaarallista? Niin, ihan kuin minulle aikanaan.... Tai hevonen alkaa mystisesti ontua tai kipeyttää takareidet tai saa selkänsä jumiin.

En usko, että syynä olisi välinpitämättömyys, jokainen kyllä toivoo omalle hevoselleen sitä parasta ja ihanaa.

Miksi on niin vaikea kuunnella? Nokun hevonen on hiljaa, sen kieli on erilainen kuin meidän. Eri asia jos se kiljahtelisi. Silloin olisi varmaan helpompaa. Luin jutun delfiineistä. Jos nyt oikein ymmärsin, delfiinit voivat kommunioida keskenään luomalla toisilleen hologrammin kaltaisia kuvia??? Kuinka mahtavaa! Ja se vasta vaikealta kuulostaa. En kyllä voisi kuvitella oppivani keskustelemaan delfiinin kanssa hologrammeilla....


Toisin kuin hevosen - eikö hevosen kielen oppiminen ole kaiken alku? Kuitenkin hevosen selässä halutaan istua, sen vauhtia ja reittiä määrätä, sen ruokailua ja liikkumistarvetta rajoittaa. Joskus jopa mennään siellä omassa zonessa hurmaavasti kohti vittulaa. Ajatellaan, että tää nyt on aina tällainen. "Huono käytös" tai pelko tai opetuksen puute yhdistetään jonkun yksilön persoonaan kuuluvaksi.


Luulen, että hevosenlukutaitoa pitää kertakaikkiaan harjoitella ja opettaa lisää, ihan joka tilanteessa. Kuten Kyrakin sanoo kirjassaan Kyra ja ratsastuksen taito, jos haluat myydä kiinalaisille, kannattaa ensin opetella kiinaa.

Toisekseen, hyvää ja kaunista tarkoittavalla ihmisellä ei ehkä ole koskaan ollut tilaisuutta nähdä ja kokea, kuinka pehmeä ja yhteistyöhaluinen hevonen voi olla. Silloin ei voi tietää, miltä mansikkajäätelö maistuu.


Tarviiko jokainen sen pohjakosketuksen? Kuten minä silloin aikanaan. Oli mikä oli, sen jälkeen, ylös lumesta sano mummo, hevostaitojen oppiminen on yksi avain helppoon, ystävälliseen ja keveään vuorovaikutukseen hevosen kanssa. Ja sillä tiellä ja matkalla ollaan. Tavataan tiellä <3

lähetetty 22.6.2018

©Päivi Peusa, Emohanhentie 28, 04370 Tuusula, kaikki oikeudet pidätetään, created with Wix.com