Satuin näkemään Mystinen metsätyömies-dokkarin, se kertoo edesmenneen muusikko ja sanoittaja Pekka Myllykosken elämästä. Näen yhä silmieni edessä riipaisevan pätkän, jossa Pekka talsii kalsean lumisessa maisemassa, ja hänen perässään tassuttaa pieni kissa häntä ystävällisesti pystyssä. Ääniraidalla Pekka kertoo, miltä hänestä tuntuu, kun pahemmankin putken jälkeen sängyssä pötkötellessä kissa hyrrää rinnan päällä. Lämmittää sydäntä.
Ei tulisi mieleenkään kysyä Pekalta, "Mitä sä teet tän kissan kanssa? Kisaatteko?"
Mutta kuinka usein oon kuullut kysymyksen, "Mitä tää hevonen tekee? Kilpailetko? Tuoko se rahaa? Mitä te teette? Miksi sä pidät sitä, kun sillä ei voi enää ratsastaa? Oisko toi jo parempi laittaa lihaksi? "
Miksi hevoseen liitetään aina oletus tekemisestä, suorittamisesta, tuottamisesta? Kukaan ei kyseenalaista, että miksi mulla on koiria tai kissoja. Tai kenenkään käärmeharrastusta tai kultakaloja.
Miksi hevoseläimen oikeus olla olemassa sidotaan niin usein työhön?
Nojuu, totta ymmärrän hevosen historian yhteiskunnallisen painon ja merkityksen.
vanha kuva, mutta niin hauska hetki - Nooke, minä ja Aino
Mutta. Oi niitä aikoja, ja nyt on nyt. Empä usko millään lailla vahingoittavani ketään, kun pidän hevosia lemmikkeinä, ystävinäni. Päinvastoin, myös minä - kuten kaikki hevosenomistajat -työllistän heinäntuottajan, kuivikekuskin, eläinlääkärin, hiekaantoimittajan, tolpantekijän jne. Pyöritän yhteiskuntaa omalta pikku osaltani.
Mun hevosista ei koskaan tullut ihmisen palvelijaa. Vaikka tottakai aikoinaan aloitin ihan ratsastuskoulussa ja kävin tunneilla, elämä opetti hiljalleen kaikkea muutakin.
Oli onnenpotku, ettei silloin nuorena ollut rahaa ostaa aikuista "valmista" hevosta vaan vain puolikas varsa. Ratsastaminen muuttui hyvin äkkiä hevosharrastukseksi, ja jokainen mun hevonen on opettanut yhä lisää. Tuli yhdenlainen elämä.
Anis, se puolikas varsa, siitä tuli kaikkien kantaäiti. Aniksen kanssa sain oppia hevosen allergioista ja laadukkaan heinäruokinnan merkityksestä. Lisääntyminen tuli tutuksi ja samoin aloin lopulta ymmärtää, että sädeluunontuma ja supistuneet kannat saattavat hyvinkin olla kengityksen tulosta. Anis auttoi minut alkuun.
Nooke toi elämään horsemanshipin, oppimisteorian ja oman olemisen merkityksen. Löysin maastatyöskentelyn avulla yhteistyön ennenkokemattoman herkkyyden ja keveyden. Aikomuksen voiman. Minulle valkeni, että juu, voin itse vaikuttaa vuorovaikutuksen laatuun.
Arda opetti ratsastuksen kokonaan uudelleen. Myönnän, että muutama vuosi kului puhtaassa vitutuksessa - miksi tästä klassisesta istunnasta ja apujen käytöstä ei ollut kukaan kertonut mulle aikaisemmin? Ehkä siinä oli jotain neljänkympin kriisiäkin, kun tajusin ajan menneen itseltäni ohi. No, kehotietoisuus kuitenkin kasvoi ihan uudelle tasolle, ja luultavasti Arda oli hyvin tyytyväinen.
Ainon kanssa oon alkanut luottaa intuitioon. Tekemisen vähentäminen ja olemisen syveneminen, hengitys, siitä Aino tykkää. Lämmitämme toistemme sydämiä.
Mikä on niin hienoa, hevonen on edelleen vahvasti osa luontoa, vaikkei preerialla enää eläkkään. Lauma- ja saaliseläimen herkät aistit ovat tallella ja reaktiot saattavat olla isoja. Hevoseen voi tutustua, sen kanssa voi ystävystyä. Uskokaa tai älkää, tekemisen lisäksi voi ihan vaan olla yhdessä. Toisin kuin kissa tai koira, hevosen suuri koko laittaa eri tavalla miettimään lajinomaisen käyttäytymisen ymmärtämistä, asioiden esittämistä, omaa olemista, sitä vuorovaikutusta.
Meidän nisäkkäiden yhteiset perustunteet ja tarpeet tuovat minua lähemmäs olennaista, alkua ja loppua ja kaikkea siltä väliltä.
Vaikka hevonen ei soffallani loikoilekkaan, se on vallannut sydämeni ja teen kaikkeni, jotta se voisi turvassa tarjota minulle omaansa.
terkuin Päivi
lähetetty 29.10.2023
Comments