Search

Ajatuksia imppaajasta

"Ajatuksia Imppaajasta" on yksi päättyneen hörinöitä-blogini eniten luettuja juttuja. Olen kirjoittanut sen elokuussa 2012. Tässä teille postaus uudestaan, olkaa hyvät <3


Vuonna 2009, siis kolme vuotta sitten tallini täyshoitoasikkaaksi tuli upea kypsässä 18 vuoden iässä oleva tamma. Entisen elämänsä muistona sillä oli ura kilpahevosena, tuntihevosena ja I palkinnon siitostammana, ähkyleikkaus, kinnerpattidiagnoosi sekä imppauspanta. Että kaikkea se oli jo ehtinyt nähdä ja kokea. Nyt tarkoitus oli, että se voisi viettää leppoisia eläkeläispäiviä täällä maaseudun rauhassa uuden omistajansa kanssa.


Pikkuhiljaa tamma on sopeutunut uuteen "kevennettyyn" elämäänsä, uuteen laumaan, kokopäivätarhaukseen (kesällä 24/7), ja uusiin ihmisiin. Vähitellen minäkin olen löytänyt tasapainon sen ruokintaan; heinää, sokerijuurikasleikettä, kivennäistä ja hiukka kauraa tuntuvat olevan hyvä yhdistelmä. Vaikka hevosta ei enää ratsasteta ollenkaan yhtä paljon kuin ennen, kokopäiväulkoilu pitää sen perusfysiikan kunnossa, luonnossa hevosethan käyskentelevät ruokaa etsien suurimman osan ajastaan.


Nookesta on tullut ison tamman sydänystävä, ne huiskivat kärpäsiä toistensa naamoista pienen lauman "viisaiden" arvokkuudella. Kaikesta vallitsevasta harmoniasta huolimatta yhdestä tamma ei ole luopunut, nimittäin imppaamisesta.


Nykytietämyksen mukaan imppaus ei ole huono tapa, vaan ympäristön aiheuttama stereotypia, hevonen ei suinkaan ole paha tai tuhma. Hevoset reagoivat yksilöllisesti stressiin ja jotkut löytävät imppaamisen vapauttaman endorfiinin pakotieksi epätyydyttävästä todellisuudesta. Jotain olen asiasta lukenut, ja niimpä imppauspanta sai jäädä heti naulaan.


Enkä itse asiassa ole enää muutaman ensimmäisen kuukauden jälkeen kuullut imppaamista karsinassa. Täydellinen ruokarauha illalla, turvallinen yö Nooken viereisessä karsinassa, aamuheinät ulos, sama rutiini toistuu joka päivä. Imppaus on pikkuhiljaa vähentynyt ja vähentynyt, silti kolmen vuoden jälkeen sitä edelleen silloin tällöin putkahtaa esiin.


Varmimmin imppaaminen tapahtuu kentällä. Jopa hevostaitotunnit, jolloin hevoselta ei aluksi edes pyydetä yhtään mitään, aiheuttavat ahdistusta - keittiöpsykologina luulen, että jo "kenttä" on vanhalle ladylle se triggeri.



Eli miten vakuuttaa se meidän ihmisten hyvistä aikeista? Että se pystyisi edes käymään kentällä kääntymässä ilman endorfiinishottiaan? Haluaisin niin kovasti palauttaa sen uskon meihin ihmisiin. Toisaalta, uskon myös, että sen nykyinen elämä on hyvää ja tasapainoista, ja että nuo pakonomaiset ryntäykset aidalle ovat vaan heijastuksia jostain entisestä.


Eläintenkouluttajat sanovat, että hevosen voi aina opettaa uudelleen? Mutta hankaluutena ainakin minulle on tuo vanhan tavan sitkeys, sen tuoma hyvänolontunne. Ja jos poisopettaessa vanha käytös pääsee toistumaan, se ikävä kyllä vahvistuu!

Joten olemme tamman omistajan kanssa yrittäneet löytää jotain, joka olisi tammalle vielä palkitsevampaa kuin hevostaitotuntien yhdessäolo tai pienet maasta tehdyt porkkanaharkkajumpat.

Kerran oli hieno, toivoa herättävä setti! Samalla se raotti minulle jotain erityistä juuri tästä hevosesta (ja meistä ihmisistä). Aloitimme porkkanaharkoilla. Muutama pysähdys ja painonsiirto taakse, takaosan pieni väistö, paljon oikea-aikaista porkkanapalkkaa. Aluksi tamma innostui kovasti ja teki mielellään mutta todella nopeasti se sitten sammui. Silloin päästimme se irti javälittömästi se meni aidalle imppaamaan.


Johtopäätös: porkkanat eivät ole tämän hevosen "paras palkinto" imppaamiseen verrattuna. Toinen johtopäätös: myös porkkanaharkka voi tuntua siitä ahdistavalta "työltä" ja olimme tehneet liikaa.


Seuraava askel taaksepäin. Hevonen oli irti kentällä ja aidalla imppaamassa. Muina miehina kävelimme aitaa pitkin ja kohteliaasti pyysimme heppaa antamaan tilaa. Kiltisti se väisti mutta kun jatkoimme kävelyä, se palasi imppaamaan. Ei toimi, miksi?


Uusi yritys. Kävelimme kohti aidalla seisovaa tammaa, ja heti, kun se vähänkin kiinnitti meihin huomiota, pysähdyimme odottamaan. Emme koskeneet hevoseen, mutta olimme läsnä, tarjolla. Jonkun aikaa tamma jatkoi imppaamista mutta sitten se kiinnostui meistä ja käänsi kasvonsa meitä kohti. Peräännyimme aavistuksen ja odotimme. Se jäi katsomaan meitä, menimme sen luo, silitimme, kehuimme, rakastimme. Muutaman hetken kuluttua kävelimme pois, tamma katsoi meitä suurin silmin ja kääntyi sitten aidalle imppaamaan. Vanhat tavat :) Mutta miksi, mietin edelleen?


Uusi yritys. Lähestyimme taas kohteliaasti ja heti, kun tamma huomioi meidät pysähdyimme odottamaan, nauttimaan hetkestä, upeasta kesäpäivästä ja tämän hienon hevosen etäisestä kiinnostuksesta. Kesti jonkun aikaa, sitten se uskomatonta kyllä kääntyi meitä kohti ja otti askeleen. Annoimme jälleen aavistuksen tilaa, ja tamma käveli luoksemme.

Oi sitä tunnetta, kun se valitsi meidät! Silitimme, ja ainakaan minä en voinut liikutukselta puhua mitään, vain olla ja rakastaa! Rapsuttelimme, etsimme parhaita paikkoja, tamman silmät olivat isot, pehmeät ja auki, selvästi se nautti ja oli tyytyväinen!

Innoissamme aloimme jutella, me ihmiset, joiden maailma on täynnä sanoja.

Siinä sekunnissa hevonen kääntyi ja lähti takaisin aidalleen ...... jälleen kerran se oli jätetty yksin, ei enää fyysisesti mutta henkisesti!

Olisin voinut purra kieleni poikki!

Toisaalta olen kiitollinen, lopultakin olen ymmärtänyt jotain siitä, miltä tästä hevosesta ehkä tuntuu. Kuinka täydellisen ja rehellisen ja yksiselitteisen läsnäolon tunteen se tarvitsee, kuinka hauras on se silta, jota olemme alkaneet rakentaa, miten hieno ja rohkea tamma kuitenkin on yrittäessään nousta tuolle sillalle!


Luulen ja toivon, että tämän ymmärryksen avulla voin jollain lailla auttaa lujittamaan tätä luottamuksen siltaa, pikkuhiljaa, omassa tahdissaan se saa kasvaa, tulevaisuus näyttäköön minkälaiseksi :)


P.S. Postauksesta on kulunut aikaa reilu viisi vuotta, eikä päähenkilö, Imppaava Hevonen, ole enää keskuudessamme. Hän eli 25 vuoden ikäiseksi kunnes vanhuuden vaivat lopulta kuihduttivat teräsmummon, ja oli aika siirtyä seuraavaan, vihreälle taivasniitylle. Vaikka muutos ja kasvu ovat pyörittävät maailmaa, hän ei unohdu <3

lähetetty 11.2.2018

©Päivi Peusa, Rusutjärvi, 04370 Tuusula, kaikki oikeudet pidätetään, created with Wix.com