Jotkut hevoset ovat erityisen vaikuttavia. Niiden tunteet näkyvät raakana ja paljaana, etenkin kun hevonen alkaa kiihtyä, huolestua ja lopulta olla peloissaan. Ison eläimen läsnäolon voima voi olla kauhistuttava.
Ja koska me ihmiset olemme myös sosiaalisia laumaeläimiä, tunnemme pelon tunteen varsin hyvin. Toisen pelko ruokkii omaa tunnetta ja näin sitten kohta ollaan yhdessä kirkumassa kummitusjunassa ...
Kesällä Pietin picaderoon tuotiin tällainen tunteiden tulkki. Olin seuraamassa Deepening Mostakesin viimeistä settiä, sen viimeistä hevosta.
Tamma oli ärtynyt, se oli erossa kavereistaan. Herkkä vaaleanpunainen nenä kiristyi. Hevonen ramppasi ympäriinsä, otti muutaman raviaskeleen ja hirnui, no, suorastaan rääkäisi. Kierrokset nousivat; en voi hengittää, en voi seistä, en voi olla, älä koske minuun. Apua!
Huoli ja hätä vaikuttivat picaderon ympärillä istuviin ihmisiin. Katseet naulautuivat hevoseen, pidätimme henkeä ja ilmassa oli kyllä myötätuntoa mutta ennen kaikkea huolestumista, samaa tunnetta, mitä hevonenkin tunsi. Tunteet ruokkivat toisiaan. Joku jo ehdotti, että mennään estämään, ettei se hyppää yli aidan.
Piet oli katsellut tilannetta hiljaa tuolistaan ja näki kaikkien kiihtymyksen kasvavan. Hän puuttui peliin. Keräsi narunsa, astui picaderoon ja harppasi kolme askelta poispäin hevosesta. Jäi seisomaan aidalle ja huokasi.
Yksinkertaista. Vihdoin paikalla oli joku, joka tiesi ja tunsi, oli rauhassa itsensä kanssa.
Oma fiilis kääntyi odottavaksi ja kiinnostuneeksi. Katsoin Pietiä, en hevosta.
Kului minuutti vai viisi, ei sen väliä. Piet katseli keskittyneenä maisemaa, ja taivaalla vikersivät pääskyset. Lempeä mutta todella vahva läsnäolo virtasi katsojiin asti. Huokasinko?
Minä pidän huolta sinusta, suojelen sinua, olen täällä sinua varten. Hevonen tunsi sen. Hermostunut kävely loppui, tamma laski päätään ja vilkaisi varovasti Pietin suuntaan.
Eikä kulunut montaa hetkeä, kun se jo käveli Pietin selän taakse ja kosketti hyvin hyvin hiljaa turvallaan hänen kättään.
Ei painetta, ei narua, vaan kaikki aika maailmassa.
Piet kääntyi, silitti hevosta, piti huolta. Lopulta hän lähti kävelemään ja antoi hevosen tehdä päätöksen seurata tai ei. Tamma seurasi.
Tovin käveltyään he pysähtyivät ja taas pidettiin lempeästi huolta. Hyvin hitaasti ja rauhallisesti Piet pyysi tammaa käyntiin ja "ajoi" sitä hetken kuin pitkillä ohjilla takaa. Oikealle, vasemmalle, seis. Setti oli siinä.
Piet kiinnitti narun ja lähti taluttamaan tammaa takaisin sen omaan tarhaan.
Voisin analysoida ja eritellä näkemääni mutta en tee sitä. Roomaan on niin monta tietä.
Nautin siitä mitä näin, tunsin ja koin. Kiitos elämä.
Päivi
lähetetty 1.10.2024
Comments