Etsi

Ihmisen palvelija

Päivitetty: yhdeksän tuntia sitten

Lähes 25 vuotta sitten kaksivuotiasta Nookea hoitanut eläinlääkäri, tienoolla myös hyvin tunnettu hevosmies sanoi: "Jaaa, tästä varsasta ei koskaan tule ihmisen palvelijaa."

Olin vähän hämilläni, enkä paljoakaan ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Silloin olin hevostaitourani alkumetreillä, ja perusharrastajalle riitti, kun sai hevosen satulaan, ratsastettua ja lopuksi loimen päälle.

Tuo vanhan hevosmiehen moniselitteinen tokaisu on kuitenkin jäänyt mieleen. Samoin kauan sitten, Ardan ollessa ihan muutaman viikon ikäinen, toinen taitava hevosmies neuvoi, että anna sen repiä vaikka napit sun takista ... kaikki alkaa luottamuksesta.



Nyt ymmärrän jo vähän enemmän - ja onhan tässä aikaakin kulunut.

Viime aikoina minulle on tullut yhä tärkeämmäksi, miltä hevosesta ihmisen kanssa tuntuu. Itselle asia on lävähtänyt naamalle useampaankin kertaan. Myös omat hevoset ovat opettaneet, Nooke pelosta, Arda energiasta, ja viimeksi Aino hevosen tunnetilasta.


Sillä hevonen on ihmisen palvelija. Se on aina alisteisessa asemassa. Se asuu meidän talleissamme, pihatoissa ja paratiisitarhoissa. Monelle hevoselle me valitsemme yksinäisyyden, ja jos hevosella on kavereita tai lauma, nekin ovat meidän ihmisten valitsemia. Samoin ruokinta, liikkumisen määrä ja laatu, kilpaurheilu, harrastaminen. Ihan kaikki.

Aron villistä ja vapaasta vaeltavasta lauman jäsenestä on jalostettu kotieläin. Tämä on vaan tapahtunut, ihmisen kehitys on nivoutunut hevosen kesyyntymiseen.


Mitä sitten? Onko ihmisen palvelijan tunteilla väliä?

Pitkään aikaan eläimillä ei edes ajateltu olevan tunteita. Vasta viime vuosikymmeninä on päästy ymmärrykseen kaikille nisäkkäille yhteisistä tunteista ja toiminnoista; nälkä, jano sekä kipu, mielihyvä, leikki, hoiva, sosiaalisuus, seksuaalisuus, pelko, ahdistus, suru ja aggressio.


Hyvä tai paha, olen herkkä aistimaan toisten tunteita, myös hevosten. Onneksi moni hevonen porskuttaa tyytyväisen oloisena. Ruokaa tulee, tarhassa on seuraa, ja ihmisen tekemiset ovat jollain lailla ymmärrettäviä, yleisesti ottaen kaikki on hyvin. Tai sitten toisenkin silmän voi sulkea ja ottaa pikku torkut...


Mutta muutaman kerran on tullut vastaan vaimeita surullisen oloisia hevosia, ja pala on pyytämättä noussut kurkkuun. Nämä hevoset ovat olleet hyvin ellei jopa loistavasti koulutettuja (yksi kauan sitten oli parellihevonen).

Mietin, että miksi juuri helposti opetettava nöyrän luontoinen hevonen voi alkaa tuntea ahdistusta tai alkaa sammua ihmisensä kanssa? Vaikka kaikki sujuu ja hevonen on "helppo"?


No, yksi juttu ainakin, sehän olen yleensä minä, kun teen aloitteen. Kuinka paljon aloitetta hevonen, se palvelija, tekee? Ja jos tekee, niin miten vastaan? Tämä on viime aikoina ollut ajatuksissani.


Nyt joku sanoo, että hevosethan ovat ihmistä varten. Totta tavallaan, ainakin me mahdollistamme niiden elämän. Minuu kiinnostaa, voiko mahdollistettu elämä olla onnellista, sen jälkeen kun perustarpeet on tyydytetty. Voiko hevonen kokea iloa ihmisen kanssa? Enkä nyt tarkoita ehdollistamalla opetettuja temppuja :)


Luulen, että mitä vähemmän hevosen ehdotuksia kuunnellaan, sitä vähemmän se niitä esittää, etenkin, jos ehdotuksesta seuraa rangaistus. Nöyrä hevonen menee hiljaiseksi, menettää ilon ja voi pahimmassa tapauksessa alkaa jopa sulkeutua.

Ja myös, tottahan täytyy muistaa yleinen perusturvallisuus, en nyt suinkaan tarkoita, ettei hevoselle kaikella rakkaudella opeteta meidän ihmisten maailman sääntöjä.


Mutta kun se on niin ihanaa. Hyvin opetettu hevonenhan on ihana. En tiedä mitään muuta niin hienoa, kuin tehdä yhteistyötä kevyen ja samalla niin voimakkaan eläimen kanssa. Kun kaksi kehoa ja kaksi mieltä ovat kaikki saman soinnun sisässä. Tuommoiset flow-hetket saavat jaksamaan kuraa, pimeyttä ja lantasulkeisia.


Upea tunne saa haluamaan yhä lisää ja lisää ja lisää. Kaikkihan tapahtuu kuin ajatus. Ja palvelija toimittaa, eikä mukise (enää). Tästäkö siinä minun hyvässä olossani onkin kyse?




Oon viime aikoina tehnyt hevosten kanssa tarhassa ihan passiivista ja neutraalia rentoutumis- ja aistimisharjoitusta. Ja myös peilausharjoitusta, jossa haen kontaktia kertomalla hevoselle neutraalilla käytöksellä: olen kiinnostunut sinun tekemisestä, haluan olla samis, olet upea juuri nyt, sellaisena kuin olet.

Tässä vaiheessa elämää tämä on tuntunut hyvältä.


Kaikki me ollaan omalla matkallamme, jossain vaiheessa hevosten kanssa.



Entä Nooke, tuliko siitä koskaan ihmisen palvelija? Ei tainut tulla, mutta tuli ja on edelleen suuri opettaja, rakastettu tulisielu, kunnioitettu ja viisain kaikista, laumansa turva, rauhan rakentaja. Kiitos.



©Päivi Peusa, Emohanhentie 28, 04370 Tuusula, kaikki oikeudet pidätetään, created with Wix.com