ja vielä...... ahneudesta ja kunnianhimosta

Kurssit ovat aina mielen virkistäjiä ja ne ponnauttavat myös esiin kaikenlaista omaa reflektoitavaa. Aina peiliin katsominen ei ole imartelevaa - mutta - niin on vaan tehtävä, koska se on oikein.

Aino, mun viimeinen hevonen, on ihana oma persoonansa, varsin erilainen kun mun edelliset hevoset. Jo aikaisin mulla oli tunne, että tämä ei ole ratsuhevonen.

No, on siihen ihan konkreettisiakin syitä; ensinnä Ainolla on tosi lyhyt selkä, se on sopiva jollekkin portugalilaisperseelle (miesoletetulle). Ja koko, Ainon kokoinen hevonen ei (nykytiedon mukaan) ihan eläisuojelullisista syistä jaksa kantaa meikätädin painoa. Ja koko ajan on ollut jonkunsortin intuitio - Ainolla on muu tehtävä täällä maailmassa.

Mutta...

Varsana Aino oli nopea oppimaan ja rakasti pikku tehtäviä. Jossain vaiheessa leikit oli sitten leikitty, ja aloin "kunnon koulutuksen" suuntana ratsuhevonen. Kunnianhimo otti helpon voiton, enkä kuunnellut sitä taustalla väreilevää tunnetta. Kyllä joka hevonen on tarkoitettu ratsastettavaksi, kun se kerran siihen on jalostettu, ahneus toitotti.

Tein sitten, mitä "kuului" tehdä, ja Aino muuttui koko ajan vaisummaksi. En ymmärtänyt sen hienovaraista vetäytymistä, ennen iloinen varsa kävi hiljaiseksi. No, niinä päivinä tulkitsin hiljaisuuden kuuliaisuudeksi. Aino kuitenkin osallistui, ja minä olin edelleen tyytyväinen. Tein asiat pehmeästi ja noudatin oppimisteoriaa ja hevostaito-oppeja. Minun ahneus ja kunnianhimo saivat edelleen ruokansa.

Lopulta tuli stoppi. Näin kuvasarjan, jossa Aino käveli mun perässä sellainen sitruunanhapan ilme naamallaan, että hämmästyin. Ja sama toistui useammassa otoksessa. Mikä häpeä, kaikesta kouluttautumisesta ja kaikista kursseista ja kaikista nameista huolimatta tämä hevonen ei tykännyt hommastaan, tykännyt siitä, mitä pyysin. En ollut uskoa silmiäni. Kunnianhimo oli sokaissut minut.

Ja kissa oli pöydällä. Mitä nyt?

En tosiaan halunnut jatkaa sitä mitä tein, koska se aiheutti sen mitä näin...

Kyse ei ole siitä, ettei hevosta pitäisi ja saisi kouluttaa. Tottakai sen on opittava perusasiat, miten tämä meidän ihmisten maailma toimii, sehän on jokaisen kotieläimen perusoikeus ja vaatimus.

Kyse on siitä, MITEN koulutus tehdään,miten eläimen kanssa ollaan. Kuinka eläin nähdään yksilönä, joka myös koulutuksen aikana säilyttää ilonsa, uteliaisuutensa ja intonsa. Koulutus on osa juuri tämän eläimen elämää ja todellisuutta, ei mikään erillinen asennettava lisäosa.

Ja kyse on siitä, kuinka ihminen oppii kuuntelemaan eläintä, näkemään sen persoonan ja sen tarpeet.

Kuinka ihminen oppii kuuntelemaan omaa tunnettaan ja omia tarpeitaan. Kuinka kaksisuuntainen vuorovaikutus alkaa. Joskus vuorovaikutus on 50-50, joskus 30-70 joskus 0-100 ja kaikki päivittäiset lähtökohdat on hyväksyttävä. Sillä kuuntelenko eläintä vai omaa kunnianhimoani ja ahneuttani?

Uskallanko katsoa peiliin, Ainoon, ja oppia toimimaan kohti yhteistä hyvää?

Niimpä. Matkalla ollaan.

Päivi

lähetetty 27.8.2025