Covid 19 hallitsema vuosi 2021 lähestyy loppuaan, ja kuten aina, tunnen tarvitsevani vähän kertausta. Hevosten elämä ja oma elämä kietoutuvat yhteen, niin ilossa kuin surussa.
Olen ajatellut paljon läsnäoloa. Ja nimenomaan empaattista kuuntelevaa ja hyväksyvää ja sanatonta läsnäoloa. Miltä se tuntuu toisessa, miltä se tuntuu omassa kehossa? Kuinka tarpeellista sitä onkaan vastaanottaa ja antaa!
Minusta tuntuu, että koko hevoselämäni ajan olen harjoitellut läsnäolemista. Muistan jollain Pietin kurssilla, kun hän puhui "going to zero". Aluksi luulin, että hän tarkoitti vain kehollista rentoutumista, mutta nyt tuntuu, että tuosta opetuksesta on auennut edelleen lisää.
Ei vain keho, vaan myös mieli voi olla rauhallisessa, passiivisessa nollatilassa. Enkä tarkoita mitään vaipumista omiin unelmiin vaan juuri tämän hetken kokonaisvaltaista aistimista ja elämistä.
Myös yiquanissa puhutaan ja harjoitellaan "tyhjää mieltä". Jotenkin koen tämän tilan kuitenkin aktiiviseksi nollatilaksi, enemmänkin valmiustilaksi? En tiedä, en osaa sanoa tarkoittavatko yiquanin opettajat näin?
On muuten aika erityistä, kun yiquan treeneissä joskus kauan sitten puhuin hevosista, ja siitä, kuinka niiden kanssa harjoittelu on yhdenlaista toisen energian aistimista. Joo, olin melko yksin sen ajatuksen kanssa. Ja toisaalta, kun heppaporukoissa olen puhunut yiquanin ja qigongin hienoudesta, niin kyllä, edelleen, yhtä yksin ollaan...
Mutta toisaalta, tämä on minun tapani tulkita ja yrittää elää omassa todellisuudessa, toisia vahingoittamatta mutta omassa voimassa. Ja niin hevosista kuin qigongista olen saanut valtavasti ajatuksia ja kokemuksia läsnäolon harjoitteluun.
Kyllä, sillä myös läsnäolo on harjoiteltavissa oleva asia. Yksinkertaiset qigongliikkeet ja hengittäminen aktivoivat parasympaattisen hermoston, rauhoittavat ajatuksista syntyvät tunteet. Hevosen suuri ja lämmin rauha vie mukana, synkronoidun laumaan. Omien aivojen toimintaa on mahdollista muuttaa, rakentaa uusia polkuja. Ja tottakai tarvitaan harjoitusta ja toistoja.
Enkä tietenkään tarkoita, että tunteita ei saisi tuntea. Mutta ajatuksessa nollatilasta on tarpeen vaimentaa oma tunne, jotta voin olla valmis kuulemaan toista. Jotta voin olla valmis aloittamaan keskustelun.
Läsnäolo "kuuluu" kaikkeen, missä keho ja mieli yhdistyvät; heppailuun, kiinalaisiin lajeihin, joogaan, tanssiin, urheiluun, taiteen tekemiseen, teatteriin. Mutta voisiko läsnäolo olla myös tapa elää, olla tässä maailmassa? Ilman odotuksia ja palkintoja ja suorittamista?
Palaan alun ajatukseen kuuntelevasta ja hyväksyvästä läsnäolosta. Kuinka ihanalta minusta tuntuu, jos toinen vilkaisee hyväksyvästi. Kuinka upeaa on nähdä toisen syttyvän loistamaan oman läsnäolon kautta. Onko hienompaa, kun yhteys syntyy myös lajien välille, hevosen ja ihmisen. Olisiko mahdollista elää ihan tavallista elämää, täysin värein ja syvälle sukeltaen?
Ilman tarvetta saavuttaa muuta kuin rakastava yhteys toiseen.
Hmm, tuliko vuosi 2021 elettyä näin? Ei varmasti, ainakaan koko ajan - mutta ajatuksia on herännyt, ja saapa nähdä mihin suuntaan ne ensi vuonna sitten johtavat?
Toivon kaikille levollisia vuoden viimeisiä päiviä ja toiveikasta uutta vuotta 2022!
lähetetty 28.12.2021