Oot niin lähellä

Miten joku hevonen voi olla voimakkaana muistossa, tulla niin lähelle?

Juteltiin hevosten luonteista, ja tallikaveri kysyi, millanen hevonen Nooke oli ollut?

Samassa hetkessä kyyneleet täyttivät mun silmät, sillä Nooke OLI.

Jukka ja Nooke seukkaavat

Vaikea kuvailla, kuinka PELOTON se oli. Jo pikkuvarsana se kulki uljaasti omia polkujaan, ja kun ratsastin Aniksella metsässä, se tuli kyllä mukana, mutta aina välillä sillä oli ihan omat tempaukset - se oikein otti vauhtia ja sukelsi voittoisasti läpi tiheimmän pusikon.

HAA! Mikä tulinen rohkelikko.

Pelottomuus oli myös ehdottomuutta, minä olen tässä ja nyt. Nooke ei kestänyt yhtään epämääräisyyttä. Ja alkuvuosina olin aika hämärä ja mulla oli paljon hankaluuksia Nooken tarvitseman selkeyden löytämisessä.

Myöhemmin Nooke varttui laumansa arvokkaaksi jäseneksi, johtajaksi, joka rauhoitti tilanteen vain olemalla. Se ei potkinut eikä purrut eikä jahdannut muita hevosia, mutta katsoi ja tuijotti. Joskus se saattoi vaan kävellä kinastelijoiden väliin. Sillä selvä. Kerran näin, kun se puolusti laumaa aidan ulkopuolella jolkottavalta hirveltä. Tamma kasvoi ja kasvoi ja kasvoi ja sen passagesta olisi pitänyt saada kuva.

Enkä kyllä koskaan unohda meidän hevoskonstellaatiota. Nooke käveli kylmän rauhallisesti tulehtuneen ihmissuhteen väliin, huokasi ja jäi siihen. Minä pidän huolta, minä puolustan. Ja se saattoi valitsemansa ihmisen katsomoon asti ja jäi varmistamaan, kaikki hyvin?

Voi kuinka elävästi Nooke on taas mielessä ja kuinka kaipaan sen pelotonta vahvuutta. Ehkä se kaukaa jostakin muistuttaa minuu yksinkertaisuudesta, rohkeudesta ja rakkaudesta. Kiitos, että olit, kiitos, että olet tänäänkin kietoutuneena mun elämään.

Päivi

lähetetty 9.9.2025