Kaveri kyseli seinällään, mikä itse kullekin tuottaa niitä unohtumattomia tuntemuksia, parhaita kokemuksia. Toisaalta oon myös miettynyt, mitä me hevosihmiset siitä hevossuhteesta haetaan, millaisia toiveita ja unelmia kohti kukin omassa todellisuudessaan on menossa? Ja minkälaista unelmaa hevosihmisille tarjoillaan? Mikä metodi on in?
Mieleen tulee kuva "täydellisestä" cowboysta ratsastamassa upealla hevosella. Hän pitelee ohjien kanssa kädessään kukkaa. Ihan loistava kuva ja sanoma - kaikkitietävä netti kuitenkin kertoo juur tämän tyypin kauppaavan jotain varsin epäilyttävää kuolainviritelmää.
Someryhmässä joku kysyy apua hevosongelmaan, ja kohta jo tulvii hyväätarkoittavia vastauksia. Jotkut niistä ovat tosi kovakouraisia ja jopa vaarallisia. Näiden kommenttien kyseenalaistaja saa kuulla olevansa eurooppalainen nössö, Amerikassa asiat tehdään toisin ....
Ja yksikin saksalainen täti selittää videollaan, että hevosjalostus on pilannut kouluratsastuksen, nykyisiä kouluhevosia ei pysty enää ratsastamaan kuin vertikaalin takana ja ne etujalat sätkivät ihan tahtomattaan epäsymmetriassa takaosan kanssa.
Haloo.
En mitenkään halua dissata amerikkalaisia, enkä cowboykulttuuria, saati saksalaista hevosjalostusta. Kaikki vaan ei ole kultaa, mikä kiiltää. Jokainen kirjoitettu sana on vain kirjoittajansa näkemys - kuten tämäkin postaus :)
Oma tunne ja intuitio on tärkeä, se vie kohti omien arvojen ymmärrystä ja itsensä kunnioittamista. Ja elämä kun on loputonta kasvua ja muutosta, sen oon ainakin itse saanut huomata. Onneksi! Tieto lisää mahdollisuuksia ymmärtää näkemäänsä ja kuulemaansa.
Opin - siis elän :)
Palatakseni niihin elämän uskomattomiin hetkiin, kerron tässä muutaman oman.
Kerran istuin kentällä ja hevoseni tutkiskeli maisemaa, haisteli ilmaa ja maisteli aidan alta ruohonkorsia. Odotin, että se tulisi asioissaan valmiiksi, ja voisimme aloittaa. Oli jotenkin niin ihana ilma, tyyni ja ehkä linnutkin lauloivat. Ihan odottamatta näkökenttäni vasempaan yläkulmaan ilmestyi voikukan siemenhahtuva. Sellainen pieni sateenvarjo. Kevyt vire vei sen hitaasti silmieni edessä näkökenttäni oikeaan alanurkkaan, ja sitten se oli mennyt. Hetki elämää, uusi alku matkalla jonnekin. Vau.
Toinen hieno hetki tapahtui automatkalla Espanjassa. Olimme ylittämässä Pyreneitä, auto kipusi hiljalleen mutkittelevaa vuoristotietä yhä ylemmäs. Maisema tuntui oudolta ja vieraalta. Äkkiä mutkan takaa tyhjyydestä nousi valtava lintu, haukka tai ehkä kotka. Se leijui suorastaan epätodellisena ilmassa edessämme ja aurinko paistoi sen siipisulkien läpi tehden niistä ihan vaaleita. Miten mystistä, kerrassaan upeaa.
Kerran taas istuin opperassa. En ymmärtänyt musiikista mitään, mutta nojauduin taakse ja kelluin, annoin musiikin kannatella. Kuinka ihanaa, hidasta.
Ja vielä ihan vastikään minua koskettanut hetki.
Olin taas kentällä hevosen kanssa. Se oli niitä ensimmäisiä tosi lämpimiä päiviä talven jälkeen. Kenttä oli jo sulanut, hiekka oli lämmintä ja pehmoista. Aurinko paistoi niin kuumasti, että nuokuimme molemmat, heppa ja minä. Kävin istumaan ja suljin silmät, tuntui ettei sitä lämpöä voisi olla liikaa.
Hetken päästä hepan pää jo painui hiuksiini, sen jalat huojuvat epämääräisesti ja se kävi maate viereeni. Silmiini nousivat kyyneleet tästä luottamuksen osoituksesta. Ei mitään opetettua temppua, vaan hetki yhteistä elämää.
Tämmöiset pienet asiat ovat minulle suuria. En tarvi saksalaista kouluhevosta tai cowboyhattua. Tarvitsen vihreää, aurinkoa, ilmaa, vapautta, ystävyyttä, musiikkia, tavallisuutta, tilaa olla ihan vaan minä. Ja hevosen - tietty :)
Toivon kuitenkin, että itsenä ollessani en tahallisesti rikkoisi ketään toista, en ihmistä enkä eläintä. Ja tiedän, että vahinkoja tulee jokatapauksessa käymään.