Hevonen marssii huoletta ihmisen tilaan, alkaa tonkia taskuja ja repiä vetoketjuja, jonka jälkeen sitten ihminen vähän räpistelee käsiä että huspois tai jopa väistää pari askelta hevostaan. Muutaman viikon jälkeen on sitten jo ostettava uusi takki tai käytävä kaupassa siinä hepan repimässä repaleessa.
Toinen skenaario, ihminen tietää mitä pitäisi tehdä ja yrittää pitää hevosen poissa iholtaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Tai sitten hevonen alkaa paimentaa ihmistä, kävelee perässä korvat luimussa ja välillä tönii tai näykkäsee pehvasta. Kuulostaako tutulta, oletko törmännyt tämmöisiin tapauksiin? Juu, niin olen minäkin.
Miksi oman tilan pitäminen on niin vaikeaa? Miksi se on niin tärkeää?
Ajatellaan asiaa ensin hevosen näkövinkkelistä. Jotta hevoslaumassa säilyy rauha maassa, täytyy yksilöiden välien olla selvät. Jos mistään resursseista ei ole pulaa, lauman tarkkailu on melkoisen tylsää puuhaa. Hevoset syövät, käyskentelevät etsien seuravaa heinätuppoa, vähän nuokkuvat auringossa, välillä juovat. Tunnelma on levollinen, joku saattaa tarjota bestikselleen harjansa juurta rapsuteltavaksi tai torkahtaa turpa kaverin kylkeä vasten. Kaikki on hyvin, niin kauan kun kaikki tietävät kuka puolustaa ketä, kuka saa syödä toisen kasalta ja kuka vartio kaverinsa unta.
Perhelauma on pako- ja saaliseläimen tärkein turva. Lauman jäseniä ei ole tarkoituksenmukaista vahingoittaa. Kuitenkin esim. ruuasta voidaan kahden hevosen välillä käydä kilpailu. Ja samaa näkee siis koko ajan täällä meidän kanssa asuvien kesyjen hevosten laumoissa. Ne voivat kilpailla vaikka siitä, kuka saa olla tarhan portilla ekana. Miten hevoset keskenään selvittävät välinsä?
"Minun heinät!" hevosen kehonkieli alkaa hyvin hienovaraisesti. Ensin saattaa ylähuuli vähän kiristyä, korva kääntyä taakse, silmä muljahtaa. Näitä merkkejä annetaan jo kaukaa, usean metrin päästä. Seuraavaksi hevo voi tarjota hännän viuhahdusta, kaulan kääntämistä ja jopa hampaiden louskauttamista ilmassa. Jos viesti ei vieläkään mene perille, seuraa heinien superpuolustus - tunkeilijaa aletaan potkia, vingutaan raivolla ja käännytään näykkäämään tai puremaan (ja tämä lista on siis vain karkea ihmisen näkemys).
Hevosten tarvitsee kuitenkin todella harvoin mennä listan loppuun asti. Miksi? Kun hevonen uskoo toisen olevan tarpeeksi tosissaan, se mielummin luovuttaa ja etsii helpomman aterian, sillä pakoeläimen olemassaololle on tärkeää lauman sisäinen rauha ja sitäkautta lauman antama turva. Jo pienet varsat oppivat emiltään, mitä emän oma tila tarkoittaa, milloin se haluaa olla rauhassa. Myös aikuinen hevonen oppii tosi nopeasti, kuka on uskottava, kenen heinäkasa kannattaa jättää rauhaan. Sillä tarvittaessa tässä tilanteessa dominoiva hevonen menee loppuun asti.
Luulen, että meille ihmisille on joskus todella vaikeaa ymmärtää hevosen sisäsyntyinen tarve tuntea rauhaa ja turvallisuutta. Etenkin, kun tapaa hevosia, jotka ovat itsevarmoja ja nopeita oppimaan. Mitä tukea ne ihmiseltä muka tarvitsevat? Itse kipuilin aikanaan, kun ajattelin, että rakkaus on kaikki, mitä eläimen kanssa tarvitaan. Tottakai se on edelleen kaiken lähtökohta, mutta minun rakkauteni ei vielä anna hevoselle sen kaipaamaa turvallisuutta. Vasta rakkaudellinen rajojen asettaminen auttaa hevosta. Sillä jokainen hevonen on joskus ollut se pieni varsa ja kokenut turvaa emänsä kyljellä ja oppinut emältään rajoja.
Rakkaudellinen rajojen asettaminen ei tarkoita hevosen alistamista, se tarkoittaa turvallisuutta ja rauhan antamista, stressin poistamista, tilan luomista, jossa kaikki voi alkaa. Rajojen asettaminen on lähtökohta oppimiselle ja opettamiselle. Mitään ei kannata aloittaa ennen rauhaa, ennenkuin asiat ovat ihmisen ja hevosen välillä selvät. Ja rajat, oma tila, ovat ihmisen oman turvallisuuden kannnalta ensiarvoisen tärkeää ison eläimen kanssa puuhatessa.
Ehkä omat lapsuudenkokemukset rajoista ovat olleet negatiivisia tai sitten koko käsite on itselle vieras? Ehkä siksi rajojen asettaminen rakkauden kohteelle on vaikeaa. Tämmöinen ajattelu lähtee kuitenkin itsestä, omista tarpeista, ei siitä, miten voisin auttaa hevosta kohtaamaan nykymaailman haasteet.
Miten sitten?
Oman tilan pitämisen ei tarvi olla negatiivista ja kuitenkin on oltava tosissaan ollakseen uskottava.
Tässä on yksi monesta harjoituksesta. Sen nimi voisi vaikka olla "annahan tilaa" => pyydetään hevonen liikkeelle ja kun se tulee takaisin, pysäytetään se oman tilan rajalle ja mennään palkitsemaan hevonen.
Siis, hevonen on vapaana kentällä tai tarhassa. Ihmisellä on mukanaan raippa/köysi/naru. Valitaan oma aloituspaikka n.10m päähän hevosesta, niin, että hevosella on varmasti reitti vapaana lähteä eteenpäin. Katsotaan, missä takakaviot ovat ja lähdetään suoraan kävellen kohti niitä. Tarkoitus on käynnistää hevosen moottori, saada hevonen liikkeelle (käynnissä). Oma kävelytahti kohti hevosta saa pysyä samana, mutta intentio liikkeelle lähtemisestä on päässä kristallinkirkas, ja raippaa/köyttä heiluttamalla lisätään asteittaisesti energiaa, kunnes hevonen lähtee. Silloin heti energia pois, ja samalla jatketaan matkaa siihen paikkaan, missä hevonen oli. Energiaa tarvitaan niin paljon, että hevonen lähtee ja antaa tilaa ja niin vähän, ettei se pelästy, siksi asteittainen nosto ja pitkällä oleva aloituskohta.
Kun hevonen on lähtenyt (kunnioitus) jäädään paikalleen odottamaan. Hevoseen ei kiinnitetä mitään huomiota, katsellaan vaikka talitinttejä taivaalla. Voi vaikka huokaista ja varmistaa oma rento positiivinen olo. Jos energia on ollut sopiva, hevonen kohta kääntyy ja tulee takaisin (luottamus). Silloin voi omalla keholla antaa hieman tilaa (luottamuksen vahvistus). Pysäytetään vielä hevo oman tilan rajaan kehonkielellä/raipalla (kunnioitus) ja mennään palkitsemaan hevonen.
Muutamia koukkuja tässä on. Ekaksi, asteittaisesti nouseva energia ei nouse tarpeeksi, eikä hevonen vakuutu. Kun muutaman kerran on tehnyt turhan yrityksen, joutuukin jo käyttämään tosi suurta painetta saadakseen hevosen liikkeelle. Älä koskaan kävele liian lähelle takajalkoja, siinä uskossa, että hevonen vielä lähtee. Ei lähde. Sen sijaan keskeytä, ota kaikessa rauhassa uusi tarmokkaampi yritys ja ole myös valmis heittämään naru hevosen takapuoleen.
Toisekseen, kun hevonen jo lähtee, ihmiselle jää energia päälle. Hevonen kokee ymmärryksen hetken vasta kun paine poistuu. Mitä nopeammin lasket energiat pois, sitä kevyemmin hevonen alkaa vastata yhä pienempään energian muutokseen. Sitähän voi vaikka huokaista ja hihkaista että hyvä!
Vielä, hevonen lähtee ja ihminen lähtee perään (jahtaamaan). Tarkoitus ei ole saalistaa hevosta iltapalaksi, nyt ollaan kiinnostuneita vain siitä paikasta, missä hevonen seisoi. Voisi käyttää vaikka mielikuvaa, että hevonen seisoi satasen setelin päällä, ja sen on siitä liikuttava, jotta saat setelin talteen :)
Vielä, hevonen ei uskalla tulla takaisin. Eli pyysit sitä antamaan tilaa liian suurella energialla. Nyt kannattaa käydä hevosen luona antamassa hetki luottamusta ja rakkautta ja pitää pieni tauko.
Tässä harjoituksessa siis rakennetaan kunnioituksen ja luottamuksen, tilan antamisen ja luoksetulon välistä suhdetta. Aloitteen tekijöinä ovat vuorotellen ihminen ja hevonen. Pitkä aloitusvälimatka on suhteellisen turvallinen, ihmisellä on aikaa havainnoida hevosen reaktiota, ja keskeyttää, jos tuntuu, että lähettävä energia ei riitä. Hevosella on vapaus lähteä ihan mihin vain, eikä sillä ole varsinaisesti mitään puolustettavaa (heinää), ainoa, mitä edellytetään, on että se luopuu paikastaan (sen satasen päällä).
Hevosella on myös täysi vapaus tulla takaisin tai olla tulematta. Sen päätös kertoo vain siitä, kuinka turvalliselta/pelottavalta/kiinnostavalta/yhdentekevältä ihminen sillä hetkellä tuntuu.
Jos harjoitus ei ala sujua, pyydä apua!
Harjoitus kertoo hyvin, missä tasapainossa hevosen ja ihmisen välisen suhteen vaakakupit ovat. Itse toivon aina, että olisimme aikalailla tasapainossa, mutta tietty kaveriakin kuunneltava.
Joskus on vahvistettava luottamusta, joskus kunnioitusta, ja joskus kaikki on ihan hyvin just niinkuin se on.
lähetetty 4.3.2018
Comments