"The frustrating limbo between letting go of the old and giving birth to the new is an essential, though uncomfortable, law of nature." sanoo Linda Kohanov.
Mitä tällä ajatuksella on tekemistä hevosten kanssa?
No, ainakin omassa elämässä huomaan olleeni monta kertaa tuollaisessa epätietoisuuden limbotilassa.
Yleensä se on liittynyt johonkin ongelmaan, johon olen etsimällä etsinyt vastausta.
Vastaus ei kuitenkaan tule ennenkuin olen itse valmis sen ymmärtämään.
Niimpä Ainon kanssa tuli pidettyä muutama vuosi(!) hiljaiseloa.
En ollut tyytyväinen siihen, miltä heppa näytti ja ennenkaikkea siihen, miten se reagoi ehdotuksiini. Hapanta naamaa, sulkeutumista, jäätymistä, kun käytin oppimisteorian mukaan voimistuvia apuja.
Joku varmaan sanoisi, että tulta pesään ja juoksuta se kunnon hikeen. Noh.
Mutta kuten jo ennenkin olen kertonut, minua kiinnostaa yhteistyö ja kommunikaatio.
Mikä minun sanomisissa mättää? Mitä en huomaa? Mitä en osaa tulkita?
Ainon tapauksessa oli ehkä jäänyt huomaamatta (sen kiltteyden takia) jotain stressisignaaleja. Josta syystä ne seurasivat yhä voimakkaampina, vaikka se jäätyminen. Mutta onneksi ne saivat minut miettimään jatkoa. Keskeytin tekemisen sen kanssa, ja jouduin sinne epätietoisuuden, odottamisen limboon.
Jotenkin olin kuitenkin varma, että vastaus on olemassa, minun täytyi vain olla valmis ja tietäisin kyllä, kun se tulisi vastaan.
Pitkän hapuilun jälkeen muutama vuosi sitten löysin Anna Marciniakin ja OneHorseLifen.
Sitten alettiin puhua Raachel Draaisman Hevosen rauhoittavista eleistä, ja vielä satuin näkemään jokusen Warwick Schillerin videon. Ja varmasti paljon muutakin, mutta nämä kolme voin ihan nimeltä mainita.
Anna Marciniak puhuu hevosen rentoudesta, Draaisma hevosen kehonkielestä (rentoutuminen/stressi) ja Schiller läsnäolosta ja vuoropuhelusta (ja toki paljon muustakin). Kaikki nämä liittyvät mun mielestä siihen tyyneen rauhaisaan mielentilaan, joka EDELTÄÄ asioiden oppimista.
Ostin muutaman Annan nettikurssin ja aloin kokeilla Ainon kanssa.
Rauhoitin itseni, tarkkailin Ainoa ja muita hevosia. Tunnustelin fiilistä hevosissa ja itsessäni ja tein läsnäoloharjoitusta heppojen tarhassa. Opettelin näkemään Ainon jännittymistä, ja mitkä asiat olivat sille helppoja ja mitkä vaikeita.
Esim. todella helppoa on pikku tehtävien tekeminen - nouse alustalle, ylitä pressu, asetu jakkaran viereen.
Vaikeaa on taas - nosta energiaa hallitusti, ei räjähtämällä. Vaikeaa on myös olla pitkään "koulutuksen" kohteena, liian pitkästä ajallisesta tekemisestä seuraa sulkeutuminen.
Hiljalleen tuntuu, että asiat edistyvät hyvään suuntaan. Ainakin olen huomannut, että mun kiltti herkkä pikku hevoseni on myös super - eikun supersuperherkkä.
Ja kuinka se rauhaisassa mielentilassa ollessaan ihan höpisee, kun on niin kiva päästä tekemään niitä pikku juttuja.
Olen opetellut kuuntelemaan ja katsomaan rauhassa, ehdottamaan vielä selkeämmin ja vähemmällä energialla. Olen oppinut antamaan aikaa, olemaan vielä hitaampi, tekemään lyhyesti. Olen löytänyt uusia ja ei paineistavia tapoja vuoropuhelun aloittamiseen.
Olen opetellut näkemään ja hyväksymään hevoseni persoonaa, edelleen kaikella rakkaudella.
Siitä ajallisesta odottamisen tilasta, limbosta, se on turhauttavaa ja ärsyttävää ja tuskastuttavaa.
En voinut älylläni enkä tiedoillani pakottaa itseäni kypsymään vaan jotenkin luulen,
että minun piti vain tulla valmiiksi vastaanottamaan niitä vastauksia.
Kiitos Aino, valmista ei vielä ole, mutta matkalla ollaan <3