Viime aikoina on muutamankin kerran tullut vastaan tilanteita, joissa vastustetaan epätäydellisyyttä. Itsekin jonkinsortin perfektionistina tai ainakin ihmisenä, jolla on mielipide kaikkeen, aloin taas ajatella, ja niinhän päässä kävi kuplimaan!
Miksi epätäydellisyys on vaikea hyväksyä, mikä siinä pelottaa? Miksi vanhat, köyhät, lihavat ja vammaiset, sossut, entiset opettajat, naiset, miehet, mamut, oligarkit, trumpit, koirankakka, julkinen imetys ja vuotavat talot kaikki löytävät paheksujansa? Meneekö maailma eteenpäin vain valituksen voimalla, epäkohtia osoittamalla? Voisiko maailma mennä eteenpäin yhteisien unelmien kautta?
Oikeastaan kaikki lähti Timo Klemolan blogi-kirjoituksesta "Taidon opettamisesta".
Kannattaa lukea! "Taidon opettaminen ei ole vain taidon siirtämistä. On tietysti iso työ, että oppii ensin kopioimaan taidon niin, että pystyy siirtämään sen seuraavalle sukupolvelle, mutta tämä taidon taso on taitojen opettamisessa vasta ensimmäinen vaihe. Japanilaisessa perinteessä erotetaan kolme taidon vaihetta: su, ha ja ri. Su tarkoittaa muodon kopioimista mahdollisimman tarkasti, ha tarkoittaa muodon soveltamista oman kehomielen ominaisuuksiin, vahvuuksiin, taipumuksiin, jolloin muotoa voi muuttaa. Kolmas vaihe ri tarkoittaa muodosta irtaantumista, jolloin taito toteutuu täysin vapaasti. Tämän kolmivaiheisen prosessin ajatellaan kestävän ihmisen koko eliniän, vaikka harjoitus olisi aloitettu jo nuorena."
Minusta Timon ajatukset sopivat loistavasti siirrettäväksi myös hevostaidon ja ratsastuksen opettamiseen ja oppimiseen. Hevosten kanssa aloittava pääsee hyvinkin siinä kymmenessä vuodessa perustaitotasolle so. ymmärretään hevosen lajinmukaista käyttäytymistä, luodaan yhteys eläimen ja ihmisen välille mielen tasolla, kehitetään omaa kehonhallintaa hienovaraiseksi ja osataan ratsastaa hevosen fyysistä kehittymistä edistäen. Tässä ensimmäisessä vaiheessa opettajat ovat jumalia ja heitä ei kyseenalaisteta.
Sen jälkeen alkava tutkimusmatkailu, kun muotoa aletaan muuttaa enemmän oman näköiseksi, oman kehon ja mielen (ja hevosen) kautta tekemiseksi, tuntuukin yllättävän vaikealta. Vanhojen opettajien opit tuntuvat äkkiä aikansa eläneiltä, tylsiltä. Itsellä alkaa olla selkeää taitoa ja näkemystä. Tai sitten on niin kiinni siinä käskytyskulttuurissa, että ei keksi mitään omaa.
Tässä minusta Klemolan ajatus opettajan ja oppilaan symbioosista tuntuu hyvältä. Ja hei, opettaja voi siis tietty olla myös se hevonen. "Opettajat ja oppilaat kulkevat samaa tietä, vaikka katsovatkin sen maisemia ehkä hieman eri kohdasta. Jos tie on loputon, se tarkoittaa, että se ei lopu koskaan. Taito ei ole koskaan loppuun opittu."
Miten kiehtova ajatus, etenkin hevosten kanssa! Aina tulee uusi päivä, emme ole koskaan samat kuin eilen, aina on uusi mahdollisuus.
Miksi silti takerrutaan vastustukseen? Mitä ajatusta tai ominaisuutta oikeastaan vastustan?
Mitä se kertoo minusta?
No ainakin vastustan omaa tyhmyyttäni, sellainen pännii vietävästi, kun huomaa jälleen töpeksineensä. Se kertokoon minulle tarpeestani selvitä eteenpäin ja myös jostain asiasta, jota en vielä osaa tai hoksaa. Harjoittelun kohde siis! Mutta mitäpä jos en vastustaisi? Jos vaan hyväksyisin tilanteen ja sanoisin, en tiedä tästä mitään, voitko auttaa? Voisinko pyytää hevoselta niin? Jospa voisinkin avata mieleni hetkelle, tietämättömyydelle ja antaa muiden tietää
.
Pointtini on epätäydellisyyden hyväksymisessä. Kaikessa luulisi olevan jotain hyvää. Tärkeää on asenne, hyvän nostaminen esille, itsensä muistuttaminen siitä MIKSI tämänkin epätäydellisen ihmisen/hevosen kanssa haluan jatkaa. Ja myös itseni. Joku voi olla todella hyvä jossain, mutta ei kaikessa. Torppaanko hänet siis pois? Ei taitaisi kovin montaa ihmistä jäädä jäljelle :) Kovat vaatimukset kaventavat elämää, mahdollisuuksia löytää ties mitä!
Eikä kaikkea tietenkään tarvi hyväksyä - itse en esim. hyväksy varkautta tekona, mutta voin kyllä ymmärtää nälkäistä lasta, joka varastaa torilla omenan.
Ajattelen, että vastustus johtuu pelosta astua pois omasta mukavuudesta. Ja ehkä myös häpeästä, että pelottaa. Vaikeita tunteita, ja niin inhimillisiä. Nykyäänhän kaikkien pitäisi olla reippaita taitavia kokeneita työkokemusta omaavia esiintymiskykyisiä kaksikymppisiä. Mitä soopaa!
Ihmiset OVAT erilaisia, jokainen kulkee siinä omassa todellisuudessaan. On helppoa hyväksyä ihmiset ja ajatukset, jotka ovat samansuuntaisia itseni kanssa. On helppoa ja turvallista pysyä omalla mukavuusalueellaan. Mutta siellä vihreällä zonella ei opita mitään uutta.
Syvällinen uuden oppiminen tapahtuu epätietoisuuden, kysymysten, keskustelun, kannustuksen, elämysten, kokeilemisen ja virheiden tekemisen kautta. Tähän tarvitaan muita ihmisiä, hevosia, mentoreita, rohkeutta, yhteistyötä ja rakkautta itsen ja muiden epätäydellisyyttä kohtaan!