"Mutta edelleen, jos hevosella haluaa ratsastaa, se on opetettava muuttuneen painopisteen (ihminen) kanssa liikkumiseen niin, ettei sen terveys vaarannu.
Kuka sen tekee, kenen tehtävä se on?"
Viimeksi jäin tähän.
Niimpä, tää on ikävä kysymys.
Sillä mä ajattelen, että vastuuta ei voi vierittää kenenkään muun harteille. Jos haluan ratsastaa, kannan siitä halusta vastuun. Hyvinvoinnin määrä ja laatu on minun valintani.
Edelleen oppimisen näkökulmasta, jokainen hetki hevosen kanssa opettaa sille jotain - ja täähän on hyvä uutinen. Aina on mahdollisuus.
Joku saattaa ajatella, että tää hevonen on nyt tämmöinen puskapolle... eihän sitä ei ole/tarvi kunnolla opettaa. Tää on tääl ratsastuskoulussa tuntsarina, enhän mä voi asialle mitään. Tää on tullut jostainbaltiasta tai mistälie, siellä tehdään niin eri tavalla kuin meillä. Kilpahevoset/orit/tammat/ruunat on nyt vaan tollasia...
Osittain näissä väittämissä on totuuden hiven. Jokaisella hevosella on menneisyys ja ehkä olosuhteet (joihin en voi vaikuttaa). Kuten etologi Verna Vilppula sanoo, lähes jokainen hevonen on kodinvaihtaja. Ja saattaa joutua vaihtamaan kotia monta kertaa elämänsä aikana.
Mutta!!! Jokaisella hevosella on myös tämä hetki. Hevonen on elävä tunteva olento, jonka kokemusmaailma karttuu ihan koko ajan, varsasta vanhukseen. Asioita tapahtuu, elämä virtaa, vaikka hevosen voi olla hankala kertoa meille niistä tapahtumista.
Tänään meillä on kiva hetki yhdessä, huomenna en voi olettaa, että sama fiilis jatkuu. Toki se voi jatkua, mutta se ei ole itsestäänselvyys. Hevonen ei ole barbi, jonka laitan hyllylle odottamaan seuraavaa leikkipäivää.
Ja myös minä oon ehtinyt jo yhdenkin päivän aikana saada kokemuksia ja ajatuksia ja vaikutteita. Oon kasvanut, ikääntynyt, tunaroinut tai oppinutkin jotain.
Mitä sitten tehdä, jos hevosta ei ole opetettu kunnolla, tuntuu ettei se ymmärrä tai tiedä, miten reagoida ihmisen ehdotuksiin. Aina voi pysähtyä miettimään, mikä voisi olla tänään se pienin mahdollinen juttu, joka onnistuu kuitenkin hyvin. Aloittaa siitä, ja kehua ja kiittää onnistumisista. Luoda hyvä yhteinen fiilis. Hevonen (kuten ihminenkin) oppii hienosti myönteisen palautteen kautta.
Myös puskapollet voivat paremmin, jos ne ymmärtävät pyydetyt asiat ja niiden kehoissa kehitetään oikeita lihaksia ratsastajaa kantamaan. Sitä on vaan tehtävä.
Ratsastuskoulussa voi mennä tunnille vähän aikaisemmin ja viettää hevosen kanssa rauhallinen hetki ennen tuntia. Ja jos saa hevosen suoraan edelliseltä tunnilta, silloinkin voi ihan tietoisesti rauhoittaa itsensä ja oman kehonsa kuuntelemaan hevosta, miten sulla menee tänään? Ja kysyä ja keskustella opettajien kanssa, hehän ovat oppimiseen erikoistuneita ammatti-ihmisiä.
Tuosta orit-on-nyt-vaan-tällaisia täytyy kertoa hauska tapaus.
Kuulin tän siis vuosia sitten meidän tallin porukoilta. He olivat olleet ratsastamassa tutulla maaastolenkillä, jossa osa matkaa kulkee peltojen poikki pitkin pikkuista hiekkatietä. Kaukaa näkyi vastaan tuleva ravuri harjoituslenkillä. Ohjastaja karjui jotain. Ukko vaan jatkoi huutamista, ja lopulta erottui: "Pois alta, tää on ori!"
Okei, meidän tädit väisti pellolle ja ohitus sujui lunkisti, mutta hei, mitä lienee joskus muulloin tän orin kanssa tapahtunut??? Vai oliko se pahin pelote, jonka ohjastajan päähän sillä hetkellä pälkähti? Mikä ihmeen hyökkäysvaunu? Rattiraivoa? Kuka tietää....
Kirjat?
Hevosharrastajan kannattaa ilman muuta hankkia teoreettista tietoa. Millainen eläin hevonen on lajina? Miten se oppii? Mitä hyvinvointi tarkoittaa? Miten ratsastetaan kevyillä avuilla? Kysymyksiä voi olla miljoona. Samoin kuin vastauksia, etenkin, jos menee someen..... apua!
Luotettavan tiedon hankinta on kuitenkin helppoa. Modernia tutkimusta tehdään ja julkaistaan koko ajan. Markkinoilla on hyviä perusteoksia; Tuire Kaimio, Minna Tallberg ja Helena Telkänranta ovat julkaiseet selkeitä kirjoja. Ja nyt viimeksi mahtava uutinen, Sally Swiftin Centered Riding - kirjan saa myös suomeksi!
Teoria on yksi ratsastajan peruspalikka. Sillä ei kuitenkaan vielä tornitaloa rakenneta.
Teorian soveltaminen käytäntöön on se hetki, kun alkaa tapahtua. Ja oppiminen onkin sitten elämän mittainen polku. Eikä kannata kiirehtiä, eikä uupua, eikä tuijottaa vain päämäärään. Tämä on matka, jossa saa ja pääsee nauttimaan ihan joka sekunnista.
Hevosen ajattelu eroaa ihmisen ajattelusta, sen aistit toimivat eri tavalla ja sen tunne muotoutuu toiminnaksi. Hevosen "lukemisen" opettelu vie aikaa, yleensäkin sen ilmeiden havaitseminen saati tulkinta vaatii taitoa. Yhteistyön oppiminen on taidon oppimista.
Ja ratsastus, vielä uusi taito, molemmille. Vaikka hevonen olisi joskus opetettu ratsuksi, sitä taitoa on ylläpidettävä, niitä oikeita lihaksia pidettävä kunnossa. Niin kauan kun hevosella haluaa ratsastaa. Taidon kehittyminen on hieno matka. Itsensä ja ihmisensä kantavalla hevosella on mahdollisuudet niin yhteisiin hengittelyhetkiin kuin niihin sänkkärilaukkoihin kuin edistyä yhä pidemmälle hevostelun eri lajeihin.
Ja kaiken jälkeen, hyvässä tasapainossa liikkuva itsensä kantava hevonen on vähemmän altis venähdyksille, revähtymille ja kulumille. Ikä tulee vastaan meillä kaikilla ja miten sen kohtaamme, on taas yksi valinta.
Mä ajattelen, että ratsastajalla on vastuu kehittää itseään ja samalla yhteistä toimintaansa hevosen kanssa, koko ajan. Juuri minulla.
Ja sama koskee jokaista hevosten kanssa toimivaa ihmistä; niin omia kavereitani kuin opettajia, valmentajia, tallinpitäjiä, eläinlääkäreitä, kilpailujen järjestäjiä, tuomareita, ihan kaikkia.
"Näytä minulle hevosesi, niin kerron millainen ihminen olet."
terkuin
Päivi
lähetetty 13.4.2024