Minua kiinnostaa kovasti keveys, niin mielen kuin kehollisen tekemisen tasolla.
Tuossa yhtenä päivänä kaveri sitten tokaisi, että eihän näiden hevosten kanssa nyt voi mitään tehdä, kun ne ovat niin noiden ekojen ruohotupsujen huumassa!
Eikö todellakaan voi? Miten yhteyden rakentamisen voisi aloittaa?
Ainahan voisi lisätä painetta. Voisin heitellä narua tai heilutella lippuja tehdäkseni itseni huomattavaksi. Voisin "ryöstää" sen ruohotupsun. Voisin laittaa hevosen juoksemaan ja tarjota rauhaa luonani. Tämän jälkeen hevonen varmasti kiinnittyisi, ihan saletisti. Mutta millä mielellä? Ja miltä itsestäni tuntuisi?
Kas kun kaipaan sitä keveyttä ja "willing communication" asennetta. Molemmilta :)
No, voihan hevoselle opettaa asioita. Voisin opettaa sen tulemaan kutsusta, ja kyllä Aino nimensä tunteekin ja tulee - ainakin tarhasta. Mutta ekalta ruoholta? Kuinka suuresta asiasta se joutuu luopumaan? En voi tietää, mutta aika suuresta kuitenkin, no hei - kesän ekat ruohot. Montako kertaa joutuisin kutsumaan?
Voisin antaa nameja, kun se tulee, kyllähän se toimisi. Mutta minkä laatuinen yhteys siitä muodostuisi? Mä vähän varon namien antamista - koska en ole siinä huipputaitava ja toiseksi, haluan nähdä ja kuulla hevosen mielipiteen.
Kerran joku kertoi opettaneensa hevosensa laittamaan korvat höröön aina ihmisen ilmestyessä paikalle. Okei, mun hevonen saa kuitenkin olla kiukkuinen, jos sitä kiukuttaa. Mistä sitä muuten tietää .....
Ihminen haluaa hyvää ja helppoa. Ainakin minä, laiska ihminen, homo laiskimus...
Kaikki uusi tieto, jota koko ajan hevosmaailmassa tulee lisää, tähtää hyvään. Upeeta! Ymmärretään paremmin rakasta luontokappaletta, opitaan tarkkailemaan objektiivisesti, saadaan tietoa. Tieto itsessään ei kuitenkaan vielä muutu teoiksi.
Subjektiivisesti nimittäin halutaan helppoa. Siksi asioiden käsittämiseksi (ja hevosen kanssa toimimisen helpottamiseksi) on löydetty tekniikoita ja luotu konsepteja. Näillähän ei ole mitään tekemistä itse hevosen elämän - tai elämän yleensä - kanssa, mutta ne helpottavat yhteistyötä ihmisen kannalta. Helppous ei kuitenkaan saisi ajaa hyvinvoinnin yli, toivon siis näiden kahden yhdistämistä :)
No mutta takaisin keveyden ja ymmärryksen etsimiseen.
Satuin joku kuukausi takaperin näkemään netissä Warwick Schillerin lyhyen videosarjan korona-ajan harjoituksiksi. Niissä puhutaan läsnäolosta, rentoudesta, hengittämisestä ja annetaan muutama pikku harjoitus.
Ja tämän ruohokysymyksen innoittamana sain päähäni kokeilla Schillerin "Matching Steps" - harjoitusta (sanon sitä peilaamiseksi?) ruohotupsuja ahmivaan Ainoon.
Ja jösses, hämmästykseni oli suuri, kun homma toimi aivan loistavasti, heti kerralla.
Ei suurta painetta, ei opettamista, ei kontrollissa olemista, ei nameja. Sen sijaan keskittymistä, rauhoittumista, odottamista, hevosen hetken aistimista, lampimista hevosen tahdissa. Ja eniten tykkäsin Ainon ilmeestä <3
Tulee mieleen se Tom Dorrancen kuolematon
"First you go with the horse. Then the horse goes with you. Then you go together."
Videon aluksi yritän aivan passiivisesti tehdä niitä samisaskeleita, peilaamista. HUIIII - hetken jälkeen Aino ekan kerran todella katsoo minua ja lähtee tulemaan kohti, ja jatkan edelleen peilaamista. Tilanne kääntyy niin, että Aino alkaa seurata minua. Sillä mikä onkaan laumaeläimelle mukavampaa ja turvallisempaa, kuin saada seurata jotakuta kuka tietää minne on menossa.
Hyvän tunteen lisäämiseksi ehdotan Ainolle vielä voikukille palaamista. Se syö hetken, ja sitten teen selkeän aloitteen, lähden kävelemään. Meidän välinen yhteys on edelleen voimakas, ja Aino seuraa mielellään, minusta se jopa yrittää vähän peilata mun askeleita. Ihan lopuksi tehdään Ainolle tuttu temppu jakkaralla.
Näin tässä nyt kävi, opin jotain uutta. Aino luultavasti toimi vain kuten hevoseläin toimii ollessaan rauhallinen, utelias ja tyytyväinen?
Matkalla ollaan, kohti syvempää ymmärrystä ja keveämpää yhteistyötä <3
lähetetty 25.5.2020