Muutos, uuden oppiminen voi tarkoittaa jostain vanhasta luopumista. Hevosen kanssa hetkeen heittäytyminen voi tarkoittaa omista ennakkosuunnitelmista ja odotuksista luopumista. Ankarimmillaan läheisen tai lemmikin kuolema tarkoittaa vanhasta elämän järjestyksestä luopumista ja uuden alkamista. Luopumisen tunteita ovat ahdistus ja lopulta suru. Ne kuitenkin kuuluvat asiaan, pienenä häivähdyksenä tai pitkänä raskaana viittana, joka tahtoo tarkertua jalkoihin ja joka tahtoo olla kampittamassa maahan yhä uudelleen.
Minulle suru tarkoittaa, että on rakastanut, että joku asia on ollut tärkeä ja merkityksellinen. Vaikka suru on rakkauden pikkusisar, surun tunne vie voimia. Ymmärrän hyvin, että ikävien tunteiden kokemista vältellään. Ne voivat aiheuttaa ihan kehollista kipua, alakuloa ja lopulta ehkä masennusta. Kuitenkin, tunteina ne ovat osa elämää siinä missä ilo, onni ja rakkauskin ja aikanaan lopulta ne haipuvat elämän sävyiksi.
Ja sitten, voin olla myös kiintynyt johonkin minulle haitalliseen asiaan. Ja siitäkin luopuminen aiheuttaa vastustusta, ahdistusta, ja ehkäpä jopa surua.
Mutta hevosiin.
Hevoset voivat olla myös (huonojen) "tapojensa orjia". Ne ovat oppineet selviytymään meidän ihmisten kanssa. Vaikka siten että, ahaa, ihminen laittaa käden taskuun, sieltä tulee nami. Etsin lisää, laitan nenän ihan taskuun kiinni. Taas saan namin. Etsin lisää, revin vähän taskua, taas saan namin....
Tai esimerkiksi satulaan nousu. Ihminen ilmestyy paikalle, laittaa hevosen kiinni käytävälle. Tekisi mieli rapsuttaa itseäni kyljestä, mutta eipä se onnistu, ei yletä. Vähän vääntelehdin. Ihminen huitaisee harjalla, ja yritän väistää, mutta eihän se onnistu. Ihminen hermostuu ja muuttuu vähän pelottavaksi. Kiirehtii, viskaa satulan selkään ja kiristää vyön. Mennään ulos ja olen aika huolissani, kävelen kiireesti ja varon ihmistä. Siinä stepatessani ihminen kampeaa selkääni, lähden siitä paikasta liikkeelle ja sitten se on hiljaa....
Nämä ovat tapoja, ihmiselle ei ehkä niin hyviä, mutta niiden muuttaminen, niistä luopuminen, voi olla aluksi hankalaa. Ehkä sekä ihminen että hevonen vastustavat muutosta.
Yksinkertaisimmillaan luopuminen aiheuttaa eroahdistusta. Varsa vieroitetaan (pakotetaan luopumaan) emästään, ja miten se tehdään, saa aikaan enemmän tai vähemmän eroahdistusta. Suuri eroahdistus voi muuttua paniikiksi. Aikuinenkaan hevonen ei kestä olla hetkeäkään yksin.
Asioiden muuttaminen kaikkien kannalta parempaan suuntaan on samalla vanhasta luopumista. Sanotaan: "It always gets worse before it gets better."
Hevonen samoin kuin kaikki selkärankaiset tuntevat samoja perustunteita ja suru/paniikki on yksi näistä tunnejärjestelmistä (Jaak Panksepp). Hevonen ei valitse tuntea tunnetta, muutos, vanhan korvaaminen, uuden opettelu, aiheuttaa tunnejärjestelmän aktivoituminen.
Voiko sitten tehdä mitään - muuta kuin kestää, kunnes tunne alkaa laantua?
Ainakin oppimistilanne kannattaa suunnitella niin hyvin kuin mahdollista ja hevosen rauhalliseen mielentilaan käyttää aikaa. Silti, vanha käytös varmasti puskee läpi, ja silloin oman suhtautumisen on oltava rauhallista, myötätuntoista ja neutraalia. Kuinka hyvin jaksan kestää epämukavuutta? Jos oma pinna loppuu, tilanne on keskeytettävä.
Aivan keskeistä on tarjota jotain luovuttavan asian tilalle. Ihminen voi keksin sijaan syödä porkkanan ! Vai voiko??
Hevonen saa uuden tavan toimia ja muutoksen täytyy olla palkitsevaa. Sen täytyy saada palkinto jo ihan yrittämisestä, oli se palkinto sitten porkkana, rapsutus, myötääminen tai mitä vaan, minkä hevonen myönteisenä asiana kokee.
Viisas ystävä kertoi entisestä pomostaan, joka sanoi: "Älä koskaan moiti asioita, ellei sinulla ole tarjota parannusehdotusta."
Niimpä, taskuja repivälle hevoselle voi johdonmukaisesti tarjota porkkanan aina kaukana itsestä. Ja opetella itse R+ perusteet. Ratsaille nousun hetkellä steppaavalle hevoselle voi opettaa käytösketjun, miten ratsastajaa odotetaan paikallaan seisten. Ja itse kiinnittää huomiota siihen, mitä olettaa hevosen osaavan ja mitä se oikeasti osaa. Eroahdistuksesta kärsivää hevosta voi auttaa pikkuaskelin siedättämällä. Ja kenties auttaa hevosta aluksi tarhajärjestystä ja muuta logistiikkaa säätämällä. Se mitä tehdään, vahvistuu.
Ihmisen luopumista voi toki motivoida palkinnoilla. Toisaalta, itselle voi myös antaa ymmärrystä ja empatiaa, olenhan vain ihminen samoine perustunteineni kuin muutkin. Ja joskus käy niin, että ainoa, joka auttaa on aika. Ajan kulumisen odottamiseen tarvitaan kärsivällisyyden taitoa. Näin jo täti-iässä olen oppinut luottamaan aikaan ja muutokseen. Elämä on ennalta-arvaamaton ja sen rikkaus on kauneuden ja rumuuden, rakkauden ja ikävän, onnen ja tuskan, ja kaiken mitä en edes ymmärrä ja osaa luetella, summa.
27.11.2022
-Päivi