Katselin kouluratsastuksen MM 2018 ratoja ja omaan silmään ja mieleen jäi erityisesti englantilaisen Carl Hesterin ratsastus. Jaa miksi? Koska hänellä ei tuntunut olevan kiire minnekään. GP ohjelmat, jotka kait ovat kouluratsastuksen jonkinsortin formularatoja, näyttivät sujuvan häneltä ja vielä nuorelta Delicatolta pehmän viipyilevästi. Ihaltavaa!
Miksi ihmisillä tuntuu olevan koko ajan niin kauhea kiire hevosten kanssa?
Enkä tarkoita vain kilpailuja, vaan yleensä ihan kaikkea jokapäiväistä tekemistä, alkaen sieltä hevosen hakemisesta tarhasta tai laitumelta.
Koko ajan täytyy puskea kohti tavoitetta. Tunti alkaa tietyllä hetkellä. Hevosen valmistelussa on kiire. Ratsastus on opettajan ohjeiden suorittamista. Olen nähnyt niin monta ratsastajaa, jotka ohjeen saatuaan suorastaan säntäävät suorittamaan tehtävää.
Mitä hevonen ajattelee tämmöisestä mellakasta? Onko sillä ollenkaan mahdollisuuksia pysyä kyydissä mukana? Kerto olostaan? Kenelle? Haluaako kukaan kuunnella?
Yhteistyö hevosen kanssa on kaunis ajatus. Jostain syystä tuntuu, että ihmisen on tosi vaikea antaa itselleen lupa odottaa, rauhoittua.
"First you go with the horse. Then the horse goes with you. Then you go together." - sanoo Tom Dorrance.
Ajattelen, että tanssissa on oikeastaan neljä osapuolta; ihmisen mieli, ihmisen keho, hevosen mieli ja hevosen keho. Parhaassa tapauksessa ajatus ja siitä seuraava liike virtaavat kuin pulssi näiden välillä, ihmisestä ja hevosesta tulee ratsukko.
Miksi sitten oma mieli ei malta odottaa hevosta?
Miksi ei malteta kuunnella edes toista ihmistä?
Heti mieleen tulee kaksi ajatusta - 1) suorittaminen 2) ego
1) Suorittaminen juontaa juurensa jonnekin hierarkiaan, tottelemiseen, käskyjen täyttämiseen. Lapsen on toteltava vanhempiaan, opettajiaan, sotilaan on toteltava ylempiään, alamaisen kuningastaan, hevosen ihmistä.
Kun käsky on oikeudenmukainen ja perusteltu, ja sen suorittaminen palkitsevaa, se tuo järjestystä, struktuuria elämään. Opitaan uutta, saavutetaan hyvää.
Jos taas käsky on epäoikeudenmukainen, tehtävä mahdoton, aika riittämätön, aiheuttaa se vastustusta ja pelkoa.
Luulen, että huonot käskyt ja käskijät ovat muovanneet monta ihmistä pelokkaiksi suorittajiksi. Ratsiopen käskyn kuultuaan on toteltava, vaikka on keho ei ole rento eikä hevonen vielä mitenkään valmis. Toimitaan jännittyneisyyden, ei rentouden ja tunteen kautta. Ratsastuksen
(ja kaiken hevosen kanssa olemisen) kaunis ajatus yhteistyöstä haihtuu savuna ilmaan. Seurauksena hevonen kokee pakkoa, teräviä ja epäedullisella hetkellä annettuja apuja.
Mitä voisin tehdä, jos huomaan itsessäni tämmöisen tavan toimia?
Kannattaa onnitella itseään! Hienoa, pinttyneen toimintatavan havaitseminen on alku sen muuttamiseksi! Ja ainakin voi heti hengittää muutaman kerran, hengitys laskee stressitasoa välittömästi. Ja tottakai myös opettajalle on hyvä kertoa tilanteesta.
Maastatyöskentelyssä itse aloitan yleensä aina siitä, että hevonen on vapaana. Annan sen olla rauhassa, tehdä omiaan ja vain tarkkailen kaikessa rauhassa. Miltä hevo näyttää tänään? Miltä se tuntuu? Miltä itse tunnun? Kannattaisiko vähän hengittää! Meillä on lupa vain olla, ihan kuten kummastakin hyvältä tuntuu. Piet jaksaa aina hokea, there is no hurry, there is no hurry.....
2) Ajatus egosta. Ihmisten yhteiskunta tavoittelee yleensä saavutuksia, voittoja, etuja, edistystä, paremmuutta muihin nähden, mainetta ja kunniaa, turistimatkaa avaruuteen, ties mitä. Tässä tavoittelussa yritetään pysyä kynsin hampain mukana.
Muu on toisarvoista. Luonto, sen uudistumiskyky, eläimet tunteineen, muiden ihmisten tunteet ja tarpeet. Tärkeintä on minä ja minun toimintani.
Hevoslauma sen sijaan on kehittynyt aika erilaisista tarpeista. Turvallisuus on tärkeää, tottakai mutta se saavutetaan pysymällä yhdessä. Lauman sisäinen rauha syntyy joustavuudesta yksilöiden välillä. Vahvemmat yksilöt antavat turvaa heikommille, arempi voi huomata vaaran ennen muita, ahneempi vie lauman syömään. Kaikkien toiminta hyödyttää lauman elinvoimaa ja antaa turvan.
Tosi erilaista ihmisiin verrattuna!
Egosta toimiva ihminen saattaa ajatella, että hevosen on toteltava, koska minä käsken. Sen on jaksettava, koska minä haluan. Sen on oltava hienon näköinen, koska haluan olla parempi kuin muut hevosenomistajat. Hevosen on tehtävä töitä, koska minä tarvitsen sen ansaitsemia voittoja. Voin tehdä mitä haluan, koska omistan tämän eläimen....
Kysyn uudestaan, mitä voisin tehdä jos huomaan itsessäni tämmöisen tavan toimia?
Ensinnä, tavotteiden asettaminen on hyvä asia! Vielä tärkeämpää hevosen kanssa on, millä keinoin sinne tavotteisiin päästään. Hevosella vai yhdessä hevosen kanssa? Ja voiko tavoite joustaa?
Onko aina tarpeellista olla oikeassa, saada viimeinen sana, voittaa? Toiminko muiden asettamista paineista ja toiveista lähtien vai omaa ääntäni kuunnellen? Haluanko olla (k)avioliitossa vai oikeassa? Voinko tuntea myötätuntoa hevostani ja yleensä muita kohtaan? Antaa sille ja itselleni luvan odottaa, sopiva hetki toimia on juuri tulossa.
Ei tarvitse olla Carl Hester ollakseen hyvä hevosihminen. Jokainen voi olla, kukin omalla tavallaan. Hevoselle ei ole tärkeää se mitali, sille on tärkeää. miltä ihminen tuntuu, miltä ihmisen kanssa oleminen tuntuu, miltä ihmisen kanssa tekeminen tuntuu.
Kaikki alkaa yksinkertaisuudesta, läsnäolosta, tästä hetkestä. Annetaan aikaa, itsellemme lupa odottaa.
lähetetty 29.9.2018
Comments